Eihän tuossa herkuttelussa muuten mitään pahaa olisi, mutta valitettavan usein se jää päälle:( Kaksin on kaikki ihan ok ja pysyn tiukkana ruoan suhteen, mutta yksin jäädessäni homma riistäytyy käsistä. Olen säälittävyyden huippu, jolla ei ole muuta elämän sisältöä kuin mies ja ruoka ja kun toinen on poissa, turvaudun toiseen. Luulin, että olisin jo sen verran vahva aikuinen, etten tarvitsisi lapsenkaitsijaa...

Surutta söin subwayn jälkeisenä päivänäkin suklaata ja miljoona leipäpalaa. Kauan olin jo toivonut tällaista pientä omaa aikaa, että ehtisin paneutua kunnolla kouluhommiin yms. ja mitä tein??? Katsoin tv:tä ja hengailin netissä. Hukkasin koko ajan johonkin tyhjänpäiväseen. Pakko on nyt vähän moittia itseä, kun ei tajua omaa parastaan. Tällainen olen aina ollut: On vaikka mitä huolia ja murheita, kun asioista ei tule valmista ja sen sijaan, että tekisin niiden eteen jotain, leikin että kaikki on hyvin ja ettei niitä ole olemassa. Mahtava elämän filosofia. En suosittele kellekään.

Tänään mies tulee taas kotiin ja ehkä pääsen takaisin ruotuun. Pitäsi ihmisen yksinkin silti osata olla... Vähän aikaa onkin aina ihan tervetulluttta, mutta kokonaiset päivät saavat minut menettämään kontrollin täysin. Ja kohta olen taas vuoden vanhempi... Missäköhän sekin näkyy?...